Kerrostaloasunnon kaksion keittiössä kuului tasainen humina jääkaapista ja televisiosta, jossa suuri avaruusalus lipui hiljalleen äärettömän tyhjyyden läpi. Televisio seisoi tukevasti keittiön puisella pöydällä ympärillään psykoligasta, fysiikasta ja avaruusseikkailuista kertovat kirjat. Kiinalainen noutoruoka oli löytänyt tiensä kaiken keskelle ja soluttautunut kahden ruokailijan avustuksella eripaksuisten teosten väliin. Keittiön muutkaan tasot eivät olleet säästyneet painotuotosten invaasiolta: sanomalehdet olivat siistissä kassassa jääkaapin vieressä pehmeäkantisten pokkareiden muodostaessa tornitaloja leivänmuruen keskelle. Tiskit olivat kasautuneet ja muodostivat jo mikroekosysteemin altaassa seisovan veden avulla.

 

”Meijän pitäis siivota tääl”, Antti huomatti Miialle, joka istui häntä vastapäätä keittiönpöydässä.

”Tää on aika kauhees kunnos”, hän jatkoi. Miia irvisti Antille.
”Justhan myö tääl siivottiin. Viikko sit. Ei tääl näy pölykoirii missään.”
”Kaks viikkoo sitten”, Antti korjasi ”ja meijän pitäs käydä kirjastos.”
”Katotaanko myö tätä Trekkii vai ei?” Miia nälväisi takaisi.
”Voitaisko vaihtaa Torchwoodiin tai Stargateen? Tää alkaa käydä tylsäks.”
”Mmm, kohta tulee hyvä kohta, ei vielä. Sun pitää nähä tää”, Antti vastasi ja työnsi kevätkääryleen syrjään vetääkseen katkarapuriisin lähemmäksi.

 

Eteisestä alkoi kuulua puhelimen kaijuttimen pilaama rytmikäs rummutus, johon yhtyi korkealta kulkeva uu-ii-uuuu-ii-uuuuu:lta kuulostava ujellus. Antti pomppasi pystyyn, laski katkarapuriisinsä psykologian ja fysiikan kirjan väliin ja pomppi pienen asunnon halki äänen alkulähteille. Hän kaivoi puhelimensa ulkotakkinsa povitaskusta, vilkaisi soittajaa ja vastasi puhelimeen:
”Moi äiti.”
Miia kuuli sen ruokapöytään laaserpistoolien laukausten yli.
”Jos se on se sama ihmistenvihaaja käsken sen hypätä kaivoon muiden sammakoiden sekaan”, hän huusi friteerattujen kananpalojen välissä.
”Mitä? Onko sulla vieläkin se hinttari kämppiksenä? Mikkoko se oli? Pitäisi ilmoittaa poliisille tuommoiset, ei niitä sais vapaana kadulla pitää” Antin äiti säksätti puhelimeen. Antti käveli keittiöön, hiljensi television ääntä ja katsoi anovasti Miiaa muodostaen äänettömästi lauseen ”et viittis olla kerrankin hiljaa?” Miia nyrpisti nenäänsä ja muodosti vastaukseksi ”haistata sille paska”.
”Äiti, mä oon Miian alivuokralainen. Ja se on transihminen. Eikä siinä ole mitään vi--”, Antti yritti vastata.

”Niin niin, niinhän sä aina sanot. Psykologiaakin lukeneena, joo joo”, Antti kuuli puhelimesta.
”Mutta mitä muuten sulle kuuluu? Miten ne opinnut sujuu? Paljonko on kertynyt pisteitä?”
”Pari ekaa tenttiä suoritettu, opintotuki on turvattu hetkeks. Kyll mää selviän”, Antti vakuutti yrittäen kuulostaa mahdollisimman pirteältä.

Sitten tuli:

”Joko on löytynyt jo joku kiva?”
Antti puraisi poskeaan.
”Ei, ei ketään kivaa. Kavereit on löytynyt, mut en mää oikein niist nii”, Antti vastasi irvistellen ja tuli vain keskeytetyksi. Hiljaisena hän kuunteli äitinsä vaustauksen
”Olisit vaan mennyt naisvoimistelijoihin ja seurannut muotii, etkä roikkunut netis ja kattonut niitä humpuukisarjoja, joit katot. Tietäisit mist puhutaan.”
”Äiti, mä oon sanonut ties kuinka monta kertaa, et mä en tykkää liikunnasta ja lukeminen on ihan hyvä harrastus”, Antti yritti ohjata keskustelun muualle sci-fi-sarjoista ja nettiriippuvuusepäillyistä. Tulokset jäivät kuitenkin laihoiksi:
”Joo, mut eihän poikaystävää hankita kirjastos istumalla. Ne löydetään käymällä ulkona kaveriporukalla ja pukeutumalla. Kun mä olin sun ikänen mähän kävin joka...” jaarittelu jatkoi ja siirtyi käsittelemään Antin äidin riehakasta nuoruuselämää. Joskus Antti toivoi, ettei hänellä olisi niin hyvät suhteet kotiin, vaan samanlaiset kuin Miialla, jonka vanhemat tuntuivat unohtaneet lapsensa olemassaolon.

”Alkoko se taas selittää sosiaallisest elämäst?” Miia kysyi rummuttaen neljän naputuksen sarjaa päöydänkulmaan. Antti nyökkäs ja huokaili puhelimeen ”joo”, ”oot oikees”, ”mun pitäs” siirrellen hujanhajan olevia lainakirjoja kasoihin ympäri keittiötä ja muuta oleskelu tilaa.
”No Liisa, pää pystyyn vaan, kyll joku tulee kohdalle. Lähet vaan ulos, vaikka sen Mikon kanssa, jos et muuta löydä kaveriksi. Etkä anna sen viedä minnekään omiin seuroihinsa. Mä tiiän, et mun tyttö on normaali.” Antin teki mieli paiskata hopeanharmaa Nokian matkapuhelin avoimesta ikkunasta ulos ja huutaa, että nimi oli Antti, eikä mikään vitun Liisa.