Kaksoiselämä
Kerrostalokolmion keittiössä kuului tasainen humina jääkaapista ja televisiosta, jossa suuri avaruusalus lipui hiljalleen äärettömän tyhjyyden läpi. Televisio seisoi tukevasti keittiön puisella pöydällä ympärillään psykoligiasta, fysiikasta ja avaruusseikkailuista kertovat kirjat. Kiinalainen noutoruoka oli löytänyt tiensä kaiken keskelle ja soluttautunut kahden ruokailijan avustuksella eripaksuisten teosten väliin. Keittiön muutkaan tasot eivät olleet säästyneet painotuotosten invaasiolta: sanomalehdet olivat siistissä kassassa jääkaapin vieressä pehmeäkantisten pokkareiden muodostaessa tornitaloja leivänmuruen keskelle. Tiskit olivat kasautuneet ja muodostivat jo mikroekosysteemin altaassa seisovan veden kanssa.
”Meijän pitäis siivota tääl”, Antti huomatti Miialle, joka istui häntä vastapäätä keittiönpöydässä. ”Tää on aika kauhees kunnos”, hän jatkoi.
”Justhan myö tääl siivottiin. Viikko sit. Ei tääl näy pölykoirii missään”, Miia vastasi.
”Kaks viikkoo sitten”, Antti korjasi ja nyökkäsi kohti lainastokirjoja, ”ja meijän pitäs käydä kirjastos.”
”Katotaanko myö tätä Trekkii vai ei?” Miia nälväisi takaisi. He söivät hetken hiljaisuudessa seuraten kapteeni Kirkin ja komantajakapteeni Spockin välistä keskustelua.
”Voitaisko vaihtaa Torchwoodiin tai Stargateen? Tää alkaa käydä tylsäks”, Miia haukoitteli vilkaisten kämppäkaveriaan.
”Mmm, kohta tulee hyvä kohta, ei vielä. Sun pitää nähä tää”, Antti vastasi ja työnsi kevätkääryleen syrjään vetääkseen katkarapuriisin lähemmäksi.
Eteisestä kuuluva puhelimen kaijuttimen pilaama rytmikäs rummutus, johon yhtyi korkealta kulkeva uu-ii-uuuu-ii-uuuuu:lta kuulostava ujellus, säikäytti Antin. Hän työnsi katkarapuriisin syrjään psykologian ja fysiikan kirjojen väliin ja käveli hakemaan puhelintaan. Täyteen ahdetussa pienessä ja ruskeassa eteisessä Antti tarkisti soittajan ja vastasi:
”Moi äiti.”
Miia kuuli sen ruokapöytään laaserpistoolien laukausten yli.
”Jos se on se sama ihmistenvihaaja käsken sen hypätä kaivoon muiden sammakoiden sekaan”, hän huusi tuskanhuutojen ja kahden suuhun matkalla olleen kananpalan välistä.
”Mitä? Onko sulla vieläkin se hinttari kämppiksenä? Mikkoko se oli? Pitäisi ilmoittaa poliisille tuommoiset, ei niitä sais vapaana kadulla pitää” Antin äiti säksätti puhelimeen.
Antti käveli keittiöön ja hiljensi television ääntä. Hän katsoi anovasti Miiaa muodostaen äänettömästi lauseen ”et viittis olla kerrankin hiljaa?” Miia nyrpisti nenäänsä ja muodosti vastaukseksi ”haistata sille paska”.
”Äiti, mä oon Miian alivuokralainen. Ja se on transihminen. Eikä siinä ole mitään vi--”, Antti yritti korjata äitiään.
”Niin niin, niinhän sä aina sanot. Psykologiaakin lukeneena, joo joo”, Antti kuuli puhelimesta.
”Mutta mitä muuten sulle kuuluu? Miten ne opinnut sujuu? Paljonko on kertynyt pisteitä?”
”Pari ekaa tenttiä suoritettu, opintotuki on turvattu. Kyll mä selviän”, Antti vakuutti yrittäen kuulostaa mahdollisimman pirteältä. Antin äiti aloitti tutuksi tulleen ristikuulustelunsa. Oliko se punapää, Laurako se oli? Nii Laura, onko se saanu asuntoa sieltä? Mitäs se taas opiskelikaan? Entä ootko kuullut mitään Eveliinasta? Sillähän oli se joku vanhempi mies... Voi pikkuista. Kuinkahan silläkin sujuu? Onko mummi soittanut? Millon viimeksi? Kyll sun pitäis sille soittaa, se on vanha ihminen ja kaikkea. Yksinäinenkin vielä ku pappa kuoli.
Antti nyökkäili ja huokaili puhelimeen ”joo”, ”oot oikees”, ”ei, niiden koira kuoli”, ”mun pitäs” kasaten ruokapöydällä olevia kirjoja yhteen pinoon.
Sitten se tuli:
”Joko on löytynyt joku kiva?”
Antti puraisi poskeaan ja lausui mielessään hiljaista mantraa: ”Tää ei saa päättyy Siihen”.
”Ei, ei ketään kivaa. Kavereit on löytynyt, mut en mää oikein niist nii”, Antti vastasi irvistellen ja tuli vain keskeytetyksi. Hiljaisena hän kuunteli äitinsä nuhdesaarnan
”Olisit vaan mennyt naisvoimistelijoihin ja seurannut muotii, etkä roikkunut netis ja kattonut niitä humpuukisarjoja, joit katot. Tietäisit mist puhutaan.”
”Äiti, mä oon sanonut ties kuinka monta kertaa, et mä en tykkää liikunnasta ja lukeminen on ihan hyvä harrastus”, Antti yritti ohjata keskustelun muualle sci-fi-sarjoista ja nettiriippuvuusepäillyistä. Tulokset jäivät kuitenkin laihoiksi:
”Joo, mut eihän poikaystävää hankita kirjastos istumalla. Ne löydetään käymällä ulkona kaveriporukalla ja pukeutumalla. Kun mä olin sun ikänen mähän kävin joka...” Jaarittelu jatkui ja siirtyi käsittelemään Antin äidin riehakasta nuoruuselämää. Joskus Antti toivoi, että suhteet kotiin olisivat jotenkin vain lakanneet olemasta, kuihtuneet pois kuin ylioppilasruusut.
”Alkoko se taas selittää sosiaallisest elämäst?” Miia kysyi rummuttaen neljän naputuksen sarjaa pöydänkulmaan. Antti vilkaisi ystäväänsä murheellisesti ja nyökkäsi odottaen viimeistä iskua.
”No Liisa, pää pystyyn vaan, kyll joku tulee kohalle. Lähet vaan ulos, vaikka sen transun kanssa, jos et muuta löydä kaveriksi. Etkä anna sen viedä minnekään omiin seuroihinsa. Mä tiiän, et mun tyttö on normaali.”
”Äiti, se on Miia”, Antti huomautti onnettomasti. Hänen teki mieli paiskata hopeanharmaa Nokian matkapuhelin avoimesta ikkunasta ulos ja huutaa, että se oli Antti, eikä mikään vitun Liisa.
---
Viimeinen versio. Palautan sen tämmöisenä luovankirjoittamisen kurssille. Haluan kopioida muutkin tekstit tänne.
